Dusseldorf HBF näytteli taas tälläkin reissulla aika merkittävää roolia, joten hotellia valitessa etäisyys täältä oli oikeastaan ainoa mittari. Valinta osui tällä kertaa Hotel Ko:hon, noin 900 metrin päässä HBF:ltä. Ei kummoinen majoitus, mutta sängyssä oli patja ja suihkusta tuli kuumaa vettä, eli ajoi asiansa.
Bayer Leverkusen - Rapid Wien, 8.11.2012, 21.05
Retken ensimmäisenä ottelu oli tarinankertojan ensiesiintyminen Eurocupien lohkovaiheen ottelussa.
Rekisteriröityminen Leverkusenin nettikauppaan ei onnistunut ja sähköpostiyhteyskin takkuili paikoin. Sain kuitenkin tiedon, että lippuja on vielä runsaasti jäljellä, eli turvallisin mielin voisin tulla paikalle ja ostaa lipun vasta stadionilta.
Ilman matsilippua matkustaneena jouduin siis ostamaan menomatkalle junalipun, josta veloitettiin 4,80 euroa. Totuttuun tapaan matsipäivänä ei kuitenkaan lipuntarkastajia näkynyt. Rapid Wienin värejä sen sijaan näkyi paljonkin, joka oli iloinen yllätys, sillä en ollut ollenkaan varma oliko Rapidin kannattajille langetettu matkustuskielto europeleihin, sillä viimeinen karsintaottelu ennen lohkovaihetta, PAOK Thessalonikin vieraana päättyi melko verisiin reippailuihin.
Tämä oli ilmeisesti huomioitu myös Leverkusenissa. Saavuin kaupunkiin noin kolme ja puoli tuntia ennen kick-offia ja jo tähän aikaan rautatieaseman edustalla päivysti noin 15 poliisipartiota. Stadionikin oli helppo löytää, kun seurasi vaan poliisiautoilla reunustettua polkua. Koitin laskea tapahtumaan varattuja autoja, mutta sekosin laskuissa jossain 35 nurkilla.
En tiedä olinko sitten liian ajoissa liikkeellä, mutta en stadionilta avointa lipunmyyntipistettä löytänyt. Paikalle osui kuitenkin Rapid -kannattaja, joka ymmärsi nopeasti miksi tähystän pimeään lipunmyyntihuoneeseen ja kauppasi minulle ylimääräisen lippunsa 32 eurolla pitkälle sivulle.
Tässä vaiheessa Kick-offiin oli vielä lähes kolme tuntia, joten päätin lähteä tutkimaan josko stadionin lähistöltä löytyisi jokin keidas janoiselle.
Noin puolen kilometrin päästä, Karl Marx Strasselta löytyikin sitten Stadioneck- niminen kuppila, jonka pihalla Ultras Leverkusen kauppasi omia tuotteitaan. Itse ostin pienen nivaskan tarroja kahden euron hintaan. Sisällä kuppilassa soi reipas mahdollisesti Leverkusen-henkinen punkki. Telkkarissa pyöri ilmeisesti jokin Saksan alasarjaottelu, mutta juuri ketään ei näyttänyt sekään kiinnostavan. Ensimmäistä 0,4 litran ja kahden euron tuoppiani jonottaessa tuli paikallinen esittämään lyhyen ja ytimekkään kysymyksen "Vienna?" Saatuan selville että hän haastattelee suomalaisturistia, mielenkiinto laantui ja kaveri siirtyi pitämään päivystystään ravintolan ovelle esittämään saman kysymyksen kaikille muuta kuin punamustaa väriyhdistelmää tunnustaneille.
Olin sopinut lipun minulle myyneen kaverin kanssa, että tavataan pääsisäänkäynnillä puolitoista tuntia ennen matsin alkua ja mennään yhtä aikaa sisälle, siltä varalta että lipussa oleva ostajan nimi tarkistetaan. Nimeä ei tarkastettu ja turvatarkastuskin oli paketissa kun otin pipon pois päästä.
80 vuotta sitten Ulrich-Haberland-Stadion -nimellä avattuun, vuonna 2009 nykyiseen 30210- paikkaiseen muotoonsa remontoitu BayArena on sisätiloiltaan varsin moderni "all-seater", mutta taukotiloissa ollaan sään armoilla. Tarjoilu oli perinteisen saksalaista ja ostokset olisi tullut suorittaa Arena-kortilla. Neljänumeroisella pääluvulla liikkunut janoinen vierasedustus sekä huhu siitä, että kortti kustantaa kymmenen euroa vähän rajoittivat omaa mielenkiintoa. Myöhemmin toki selvisi että tuo 10 euroa oli vain "vuokra" jonka olisi matsin jälkeen saanut takaisin kortin palauttamalla. Toisaalta jokseenkin poikkeuksellisesti olutta ei edes sen enempää tehnyt mielikään. Olin aamulla lähtenyt liikkeelle 9.08 junalla ja minun unirytmilläni se tarkoitti käytännössä all-nighteria. Tämä ja täysi vierassektio, joka oli niin vokaalisesti kuin visuaalisesti upein jota olen tähän todistanut, saivat minut jättämään maltaan nauttimisen retken myöhempiin ajankohtiin.
Katsomon puolella piipahdin ensimmäistä kertaa noin tunti ennen kick-offia. Sangen väljää oli vielä joka puolella - paitsi stadionin itäisessä kulmauksessa sijaitseva vieraskatsomo oli jo aivan täynnä. Lisäksi kaikki itävaltalaiset eivät olleet mahtuneet tähän arviolta 1500 ihmistä vetävään aitaukseen, joten vielä hyvän matkaa pitkää sivuakin niiin ylä- kuin alakerrasta tunnusti vihreävalkoista. En varmaan kamalasti valehtele, kuin veikkaan vierasedustuksen olleen noin 2000-2500 henkeä. Tietysti oma sijoittumiseni katsomossa, eli pitkällä sivulla siinä osassa, jossa oli näitä viralliseen vieraskatsomoon mahtumattomia Rapid-kannattajia vaikutti omaan matsikokemukseeni, mutta turvallisin mielin voi sanoa, että Rapid vei katsomossa saksalaisia isäntiään niin pääluvussa, volyymissa kuin visuaalisessa näyttävyydessäkin. Toisaalta näin sen pitikin päässäni luomieni ennakko-odotusten mukaan mennäkin, vaikka Rapid oli niihinkin nähden positiivinen yllätys.
 |
| Vierassektio noin 40 minuuttia ennen ottelun alkua. |
 |
| Pelaajaesittelyt. Taustalla kotipääty - viisi minuuttia ennen ottelun alkua. |
Myös kentällä mentiin aika lailla odotusten mukaisesti. Ensimmäisistä kolmesta lohkovaiheen ottelusta Leverkusen oli napsinut vierasvoitot Rosenborgista (0-1) ja Rapidista (0-4) ja pelannut kotonaan tasan Metalistin kanssa (0-0) kun taas loukkaantumisten runtelema (mm. Markus Heikkinen oli kokonaan poissa kokoonpanosta) Rapid oli hävinnyt kotonaan Rosenborgille (1-2) ja vieraissa Metalistille (2-0), joten 3-0 -loppunumeroita ei voida pitää järin yllätyksellisinä. Rapidin kannattajille kyllä pisteet siitäkin, että vaikka omien esitys ei antanut juurikaan merkkejä siitä, että taukotilanne (1-0) muuttuisi toisella jaksolla yhtään suotuisammaksi, laulu jatkui puoliajankin taukoamatta eikä Ultras Tornadosin lippukaan lakannut liehumasta missään vaiheessa.
 |
| Sami. |
Matsin jälkeen rautatieasemalle löysi helposti seuraamalla väkijoukkoa. Mikä sitten johti luonnollisesti siihen, että juniin oli tunkua siinä määrin, että jätin suosiolla ensimmäisen Düsseliin menevän junan välistä ja lähdin etsimään ravitsemusliikettä, josta saisi vuorokauden ensimmäiset kiinteät ruuat. Noin 100 metrin päästä löytyikin asiansa ajanut toimipiste, josta tarttua perinteisen hintainen (3,50€) ja tavallisen makuinen döner. Tavallisen makuinen siis Saksan mittapuulla, Suomen skenessä tuo murtautuisi viiden kärkeen, mutta Mönchengladbachin kaltaisia tanhuja suussa ei vietetty.
Asemalle, joka tosin muistutti enemmän ratikkapysäkkiä kuin rautatieasemaa, päästyäni oli junan saapumiseen vielä noin vartin verran. Pahaksi onneksi paluun D'dorfiin tapahtui jollain helvetin taajamajunalla, joka pysähtyi muistaakseni jokaisella kaupungin kahdeksasta asemasta.
Etäisyys huomioiden typerän pitkäkestoisen junamatkan jälkeen ja noin 36 tuntia samoilla silmillä tsemppaamisen jälkeen ei yö hirveästi houkutellut, joten lähdin suorinta tietä hotellille nukkumaan, retkihän oli vasta alkanut.
1. FC Köln - MSV Duisburg, 9.11.2012, 19.00
Reissun toiseen päivään lähdin stadionbongausreissulle poikkeuksellisesti ihan oikeat yöunet nukkuneena. Hotellin aamiainen ei tarjonnut mitään kovin mykistävää, mutta kolmen euron dönerien maassa tuo menee uhka/mahdollisuus-akselilla ihan eri paikkaan kuin monessa muussa maassa.
Matsilippuni odotti stadionin lipunmyynnissä, joten jälleen oli pakko lunastaa automaatista junalippu. Hintaa siirtymiselle tuli 10,40 euroa. Halusin viettää kaupungissa hieman enemmän aikaa kuin vain stadionille matkaamisen ja paluun, joten lähdin jo 13.40 junalla kohti Kölniä.
Ottaen huomioon, että kyseessä on vain noin puolen tunnin etappi, saattoi kolme Beck's -tölkkiä olla aavistuksen kunnianhimoinen eväs tälle taipaleelle. Ne myös aiheuttivat lisäksi tilanteen, jossa lähimmän vessan löytäminen nousi prioriteettilistalla kärjen tuntumaan. Onneksi rautatieasemalta ei tarvinnut kävellä kuin noin 100 metriä, ennen kuin panimoravintola Gaffel am Dom löytyi. "Ojasta allikkoon" -tyyppinen tilanne tästäkin syntyi, kun heti kun pääsin ravintolaan sisälle, ohjasi sensaatiomaisen upeilla viiksillä varustettu vanhempi herrasmies minut pöytään ja asetti eteeni (onneksi vain) kahden desin tuopin jotakin talon omaa olutta. Onneksi oli peruslageria, jotka sai tuhottua puolella toista huikalla.
 |
| Turistikuvaamisen sietämätön vaikeus. |
koitin saada Kölner Domin koko tornin mahtumaan kuvaan, nihkeällä menestyksellä. Sitten otin oletetun suunnan kohti Neumarktia, josta tiesin ratikoiden stadionille menevän. Kovin montaa sataa metriä tästä noin puolen toista kilometrin etapista en jaksanut kävellä ilman pitstopia. Tällä kertaa ravintola totteli nimeä Fruh am Dom ja kohtasin ensi kertaa elämässäni sellaista olutkulttuuria, josta isot pojat ovat kertoneet. Sisään astuessani baarimikko kysyi että tulinko syömään vai juomaan ja vastauksen saatuaan ohjasi pöytään istumaan ja muutamaa kymmentä sekuntia myöhemmin edessäni oli huurteinen annos erinomaista olutta, lasinalusella johon palvelijani teki mattoveitsellä viillon. Saatuani ensimmäisen juotua, ei tyhjä tuoppi ehtinyt masentaa pöytää kuin hetken, ennen kuin samainen herrasmies palasi täyden tuopin kanssa ja lisäsi uuden viillon aluseen. Kaksi viiltoa myöhemmin poistuin aurinkoisen Kölnin kaduille hyvin tyytyväisenä. Seppo Räty teki jotain väärin.
Neumarktin löytäminen ei lopulta ollut merkittävä haaste, oikeastaan joka risteyksessä rautatieasemalta alkaen oli tieviittoja, jotka kertoivat mihin suuntaan mennä. Stadionille päästäkseen tuli siis käyttää punaisen linjan raitiovaunua numero 1. Neumarkt sijaitsee melko tarkalleen tuon linjan puoli välissä, joten ei ollut temppu ei mikään valita väärää suuntaa. Ongelma tosin ei ollut järin suuri. Heumarktin pysäkillä pois, katsetta ei tarvinnut edes tarkentaa, että löysi pienen mutta laadukkaan kebab-ravintolan. Neljä euroa myöhemmin harkitsin Seppo Rädyn puhelinnumeron etsimistä. Stadionille vievässä raitiovaunussa en kohdannut lipuntarkastajaa. Hyvä homma, sillä matsilippuni, (S11, rivi 17, paikka 6) odotti vielä stadionin lipunmyynnissä.
1. FC Köln pelasi aikoinaan kotiottelunsa Müngersdorfer Stadionilla, jonka yleisökapasiteetti 80000 teki siitä Saksan suurimman. 1974 Saksan isännöidessä jalkapallon MM-kisoja, oli tuo 1920-luvulla rakennettu stadion jo aikansa elänyt, joten Kölniin suunniteltiin uutta, ajan mukaista stadionia, joka jäi kuitenkin suurten kustannusten takia rakentamatta ja täten MM-kisat Kölnin osalta isännöimättä. Kun Saksa vuonna 2006 toimi jälleen MM-kisaisäntänä, ei Kölnissä enää jätetty mitään sattuman varaan, vaan vuonna 2003 valmistui uusi, 51000-paikkainen juoksuradaton stadion, jonka Kansainvälinen Olympiakomitea on sittemmin palkinnut yhtenä maailman parhaista urheilun tapahtumapaikoista.
Ostosten teko tälläkin stadionilla oli suoritettava "stadionkortilla", panttina toiminut kaksi euroa tosin oli helpompi hyväksyä kuin BayArenan kymppi. Ensi töikseni kävin siis lunastamassa tuollaisen stadionkortin, ja sen jälkeen luonnollisesti läksin hankkimaan olutta. Pieni olut maksoi 2,2 euroa, mutta näitä oli myynnissä vain, mikäli osti myös bratwurstin. Muussa tapauksessa oli 'tyytyminen' 3,90 euroa maksaneeseen isoon olueen.
Suomessa erinäisiä asioita keräävät tutut olivat antaneet ohjeistuksen hankkia heille keräämäänsä tuotetta jokaisesta kohteesta, jossa vierailen. Pinssien kerääjän kokoelma karttui, mutta tarrojen kerääjä jäi ilman, sillä Kölnin ultrien tarroja noin 50x50x50 -laatikosta kaupitellut nuori mies myi koko varastonsa, ennen kuin itse pääsin asiointivuoroon.
Kun viimein kapusin omalle paikalleni, ymmärsi kyllä hyvin, miksi KOK on stadionin palkinnut. Oma paikkani oli tosiaan stadionin päädyn toisessa kerroksessa, rivillä 17, mutta silti ottelun seuraaminen sujui ehdottoman esteettömästi, ellei huomioida sitä, että loppua kohden humalatilani alkoi kohota sangen navakaksi.
Joukkueiden saapuessa lämmittelemään, läväytti DJ eetteriin Faithlessin Insomnian. Surullista kyllä, kappalevalinta kuvasti hyvin huonosti luvassa olevaa ottelua. Kyllähän 0-0- tasapeliinkin voidaan päätyä viihdyttävien ja jännittävien vaiheiden jälkeen, mutta tällä kertaa minä ja noin 40000 muuta emme olleet niin onnekkaita. Olkoonkin, että olin lähes varma, että 21. minuutilla tullutta MSV-toppari Branimir Bajicin punaista korttia seurannut Kölnin momentum johtaisi maaliin ennen taukoa, mutta kun ei niin ei.
Joukkueiden palatessa kentälle aloittaakseen ottelun, tapahtui stadionilla se, mitä kuuluukin. Ainakin kotipäädyssä ja pitkillä sivuilla niin pitkälle kuin minä erotin, kaikki nousivat seisomaan, nostivat huivinsa päänsä ylle ja yhtyivät kovaäänisistä soitettuun 1. FC Kölnin seurahymniin. Kauittimista soineen version päättyminen ja ottelun alkaminen ei aiheuttanut toimiin muutosta, vaan hymniä jatkettiin vielä neljännellä peliminuutillakin. Ikäväkseni onnistuin huivimerta kuvatessani pudottamaan puhelimeni, joka suoritti muutaman voltin suorin vartaloin kerien, mutta epäonnistui ottamaan hypyn alas ja päätyi neljässä osassa pitkin S11:sta. Palasia metsästäessäni missasin siis tifot niin vierassektorissa minulle yllättävän runsaslukuisina mylvineiltä Seeproilta, kuin kotipäädyltäkin. Kotipäädyssä oli overhead, päädyn koko huomioiden sangen vaatimaton, sekä ilmapalloja, vieraat paiskoivat kreppirullia seuransa väreissä. |
| Surkea kuva, mutta päädyssä siis vieras- kannattajat. |
tämän alueen kyläseura) eilisessä kotiottelussaan. Vieraat saivat jopa kuuluisahkon "Cologne, Cologne, die scheisse von Dom!"-laulunsa kuulumaan selvänä toiseen päätyyn asti, jonka yläkerta minulle yllättäen reagoi tähän stading ovationilla ja taputuksilla.
Kotipäätykin lunasti odotukset, joten tunnelma kyllä pelasti paljon viemällä huomiota siitä, että kentällä ei todellakaan ollut käynnissä mikään suuri urheilujuhla. Seuransa nopeaa paluuta pääsarjaan toivova kotiyleisö alkoi turhautua, kun pelikello eteni tasaisen tappavasti kohti täyttä aikaa, eikä kotijoukkue tuntunut saavan millään kunnon hyökkäyksiä aikaan. Jokainen syöttö taaksepäin palkittiinkin voimakkailla vislauksilla. Loppujen lopuksi kölniläiset joutuivat pettymään, niin tämän ottelun, kuin myöhemmin koko kauden suhteen. Pahiten tasapelistä mielensä pahoittaneet pyrkivät ottelun jälkeen purkamaan tuntojaan busseilleen pyrkineiden vieraskannattajien kanssa, mutta tämäkään ei kehkeytynyt muutamaa iskunvaihtoa suuremmaksi spektaakkeliksi ennen poliisin väliin tuloa.
Raitiovaunun tuotua tarinankertojanne takaisin Neumarktille, lähdin kävelemään kohti rautatieasemaa, epäonnistuin Domin kuvaamisessa myös iltavalaistuksessa ja siirryin HBF:lle odottelemaan kyytiä takaisin D'dorfiin. Samalla laiturilla näkyi paljon ihmisiä niin MSV:in kuin 1. FC:in kaulahuiveissa sulassa sovussa. Eipä tässä tosin tainnut mitään ihan valtavaa derbylatausta kuitenkaan olla.
D'dorfiin päästyäni, nopean hotellilla piipahtamisen jälkeen otin suunnan kohti Altstadtia, joka tunnetaan myös maailman pisimpänä baarina. Tällä noin puolen neliökilometrin alueella voi valita itselleen mieluisan vaihtoehdon yli 300 pubin, baarin tai yökerhon valikoimasta. Ensimmäisenä Sambat kuljettivat minut Kneipe- nimiseen kuppilaan, jossa viihdyin heti erinomaisesti. Hiukan Martissa sijaitsevaa kaksiotani pienemmessä baarissa paloi tupakka iloisesti, stereoissa soi 80-luvun hyvä Bon Jovi ja pieni (0,25l) Frankenheim irtosi 1,7 eurolla. Kaikki oli vähintäänkin auvoisasti, kunnes paikalle tuli puolenkymmentä korkeaäänistä paikallisen nuorison edustajaa, jotka tilasivat shotteja joista tunnistin kaikki sateenkaaren värit. Tilanteen olisi ehkä voinut hyväksyä, mutta sitten kun näiden shottien kumoamista alettiin ikuistaa salamavalojen välkkeessä, oli tunnelma peruuttamattomasti pilattu.
Seuraavaksi koitin onneani Stonessa, ja huomasin saman tien sen kääntyneen. Sisään astuessani portsari antoi minulle jonkinlaisen ruudutetun kortin käteen ja kehoitti olemaan hukkaamatta tätä. Ilmoitin ymmärtäneeni ohjeen, mutten kortin käyttötarkoitusta. Kävi ilmi, että jonojen pitämiseksi kurissa baarimikko merkkaa korttiin mitä olet juonut ja poistuessa kyseinen kortti palautetaan kassalle, jossa maksetaan koko illan juomat kerralla. Ison oluen tilaamalla korttiin ilmeistyi kaksi rastia, kuvaamaan kahta kulutettua euroa, jos sekoitti vodkaa mehuun, rasteja tuli neljä. Kuin DJ löi Lykke Lin I Follow Riversin ja Black Sabbathin Paranoidin perään Foo Fightersin Walkin, saatoin Dave Grohlin päästessä kertosäkeen "I think I found my place"-lainiin todeta, että niin minäkin.
Fortuna Düsseldorf - TSG 1899 Hoffenheim, 10.11.2012, 16.30
Retken viimeinen Saksassa pelattu ottelu potkittiin siis asemakaupungissani Düsseldorfissa. Avasin päivän dönerillä, johon ei näköjään vaan voi kyllästyä. Viimeisen 60 tunnin aikana kun ruokalistalla ei eilisen aamiaispaahtoleivän ja pakollisen currywurstin lisäksi ole ollut mitään muuta kuin döneriä, mutta edelleen tätä painoi ääntä kohti samalla kiihkolla. Seuraavaksi vein matkatavarani säilöön rautatieaseman lokeroihin (2€/vuorokausi) ja aloin etsiä turisti-infoa, jossa lippuni oli odottamassa. Muutaman ohjeiden kysymisen jälkeen toimisto löytyi Immermannstrasselta, HBF:n välittömästä läheisyydestä. Mainittakoon, että täällä oli lippuja tarjolla enemmänkin ja otti aikansa saada virkailija ymmärtämään, että olen lunastamassa jo ennakkoon maksamaan lippua.
Stadionille pääsi metroilla U78 ja U79. Siellä jo vierailleet tietävät, että D'dorf Hauptbahnhof ei ole ihan vaatimaton kompleksi, joten en jaksanut edes yrittää etsiä oikeaa laituria, vaan tyydyin seuraamaan punavalkoista ihmisjoukkoa. Matkaa HBF:ltä Esprit Arenalle oli 20 minuuttia, jalkaisin taivalta olisi reilu seitsemän kilometriä asemalta.
Esprit Arena on kyllä betonisista museostadioneista pitävään silmään todella irvokas. Ulkoasu muistuttaa IKEA-myymälää ja sisätilat messukeskusta. Todellinen modernin stadionin irvikuva. Makkarakauppiaillakin taisi olla yllään jonkun paikallisen Sibyllan pikeepaidat. En ostanut edes ottelun jälkeen, jolloin alkoi olla jo nälkäkin. Tämän retken osalta poikkeuksellisesti, stadionilla sai maksaa ostoksensa käteisellä. Poikkeuksellisen jykevästä muovituopista tarjoiltu paikallisen, vuonna 1873 perustetun panimon Frankenheim Alt, oli hieman normaalia matsilageria tummempaa, mutta erinomaisen makuista. Puolen litran tuopin hinta hätyytti neljän euron kipurajaa, sitä kuitenkiin saavuttamatta.Katsomoiden osalta Esprit Arena sen sijaan vastasi odotuksiin. Kohtalaisen jyrkät katsomot, jotka seisomalohkojen (kotipäädyn alakerta+vierasnurkkaus) osalta edustivat ihannoimaani betoni+rautakaide-arkkitehtuuria. Paikalle saavuin taas todella hyvissä ajoin, jo ennen kuin joukkueet saapuivat alkuverryttelyihin ja ilokseni huomasin, että myös DJ oli saapunut ajoissa paikalle ja piti tunnelmaa yllä soittamalla mm. 80-luvun Metallicaa ja Cock Sparreria.
Fortunan kannattajapäädyn kaiteet alkoivat noin puoli tuntia ennen kick-offia täyttyä erinäisistä banderolleista, joita oli arviolta 200 erilaista, Bukkake Club Fortuna ehdottomasti hämmentävimpänä. Omat paikkani olivat Fortunan päätyä vastapäätä, ja viereissä nurkkauksessa alkoi myös näkyä liikehdintää vieraskannattajien saapuessa.
Kotipäädyn tunnelma ei missään vaiheessa noussut ainakaan niin korkeaksi, että se oli kunnolla välittynyt toiseen päätyyn, paitsi jo neljännellä minuutilla syntyneen johtomaalin jälkeen sekä tietysti silloin, kun kotipääty huudatti muita katsomonosia huutamalla itse Fortuna, johon muu yleisö vastasi kaupunginnimellä. Muuten pääty oli kyllä visuaalisesti hieno lippujen liehuessa läpi ottelun.
Saattaa johtua siitäkin, että viimeksi kun näin Hoffenheimin kannattajat, olin sijoittunut kutakuinkin niin kauas heistä heistä kuin stadion vain antoi myöden, ja toiseksi noin kaksi metriä alapuolellani paukkui Borussia Mönchengladbachin päädyn päärumpu, mutta Hoffenheim-kannattajat esiintyivät tällä kertaa edukseen ja espanjalaiskärki Joselun tasoitettua pelin 39, minuutilla, irtosi noin 300-päisestä vierassektiosta todella kiitettävät volyymit.
Varsin viihdyttävää ensimmäistä puoliaikaa seurasi varsin tylsä toinen jakso, jonka aikana ei tapahtunut oikeastaan mitään huomion herättänyttä. Joukkueet päätyivät pistejakoon, ja näin kaksi vuotta jälkikäteen voidaan todeta, että kaksi lisäpistettä tästä ottelusta kotijoukkueelle olisi nostanut joukkueen suoran putoajan paikalta ja suora putoaja olisikin ollut Hoffenheim, joka säilytti sarjapaikkansa voittamalla Kaiserlauternin karsinnoissa.
Ottelun jälkeen oli paniikki hiipimässä puseroon. Ottelun päättymisen ja junani lähdn välissä oli noin puolitoista tuntia, jonka olin ajatellut riittävän mainiosti. se mikä minulta jäi huomioimatta oli se, että samoihin raitiovaunuihin halusi varsin moni paikalla olleista n. 41000 ihmisestä. Jonot eivät aluksi tuntuneet liikkuvan ollenkaan, mutta lopulta suma purkautui yllättävänkin nopeasti ja ehdin hyvin minut Kölniin kyydineeseen junaan. Kölnissä vaihdoin kohti Pariisia matkanneeseen junaan, joka olikin sitten ehkä pramein kulkuneuvo, jossa olen ikinä ollut kyydissä. Liegen rautatieasemalla oli jo kyyti odottamassa, joka kuljetti minut joihinkin todella hämmentäviin kekkereihin Wallonian maaseudulla sijaitsevaan mökkiin, joka kelpaisi minkä tahansa kauhuelokuvan kulissiksi. Tapahtumat täällä eivät varsinaisesti liity tämän blogin aiheisiin, joten siirrytään eteenpäin.
RRC Hamoir - RFC Liege, 11.11.2012, 15.30
Torstaista lauantaihin ohjelmassa oli kolme ottelua, joissa kentällä kävi mm, Saksan, Turkin, Chilen, Japanin, Yhdysvaltojen ja Australian maajoukkuepelaajia ja katsomoissa oli yhteensä noin 100 000 ihmistä. Sunnuntaina oli edessä sitten jalkapallon toinen puoli - Belgian neljännen sarjatason ottelu, jossa kentällä käyneet pelaaajat tulevat tuskin tienaamaan yhteensä elämissään niin paljoa, kuin edellä mainittu André Schrülle tänä vuonna.
Ottelun tapahtuma paikkana olisi Hamoir-niminen, alle 4000 asukkaan kyläpahanen, 40 kilometriä Liegestä etelään. Minä ja minut majoittanut jannu nukuimme kumpikin autuaasti pommiin RFCL-kannattajien yhteislähtöjunasta, joten menimme perässä autolla. Perillä auto lyötiin parkkiin kylän luultavasti ainoan pubin eteen, joka oli täysin sinipunaisten hallussa. Aamun kömmähdyksen johdosta emme ehtineet täällä viettää aikaa juuri ollenkaan, ja lähes heti oluen saatuani lähdimme kävelemään kohti muutaman korttelin päässä olevaa stadionia, itse kävelin 8 euron lipun saatuani stadionille edelleen samainen tuoppi kädessä. Kuten edelliselläkin RFCL:n vierasmatkalla johon osallistuin, stadionbännätty osasto oli jälleen mukana reissussa, mutta he jäivät juomaan olutta stadionin ulkopuolelle. Lipun hinnassa oli luultavasti aika korkea RFCL-lisä. Seuralla kun on tälle tasolle melko poikkeuksellinen kannattajapohja, tähänkin otteluun oli saapunut noin tuhat Belgian neljänneksi vanhimman seuran kannattajaa, joten näiltä luultavasti koitettiin ja onnistuttiin repimään budjetti saunaillan vastineelle.
Stadion - Terrain du RRC Hamoir - oli varsin perinteinen Belgian alasarjastadion. Toisella pitkällä sivulla pieni katettu seisomakatsomo, päädyt tyhjät, ja ilmeisesti Belgiassa pakollinen klubitalo toisella pitkällä sivulla. Kapasiteetiksi internet ilmoittaa 2500, mutta tämä sisältänee kentän laidalla seisoville varatut paikat. Katsomorakennelmaan ei yli tuhatta mahdu ikinä ja Klubitaloonkin korkeintaan 200. Arvostettavaa kuitenkin, että seura, jonka seuraava sarjaporras on todennäköisemin viides kuin kolmas, pelaa omalla stadionillaan, jolta löytyy palvelut, jotka eivät esimerkiksi Suomen Kakkosessa ole itsestään selvyyksiä. Sitä en tosin tiedä käykö tuolla paikallisia koskaan. Ainakin tässä ottelussa sinimustaa (yök) väriyhdistelmää ei tunnustettu kuin kentällä ja katsomon puolella jokainen vastaan tulija kantoi vieraiden merensinistä ja verenpunaista.
 |
| Kaksi RFCL-legendaa. Valmentaja Christophe Kinet (ex-Millwall) sekä (suoraan alapuolellaan) Maskotti, joka viimeksi missannut RFCL:n matsin ennen sinun syntymääsi. |
oikeastaan muuta jännitettävää kuin se, kuinka selvän voiton vieraat ottavat. Vaikka paikkoja olikin, niin lopulta ottelu päättyi melko maltilliseen 0-4-voittoon, jota pelaajat ja kannattajat yhdessä melko maltillisesti juhlivat kentällä. Kyseessä ei siis ollut mikään pitch invasion, ketään ei vaan kiinnostanut
lähteä kiertämään kenttää päästäkseen toiselle puolelle oluthanojen luokse, eikä oikotien tukkiminenkaan kiinnostanut ketään.
Matsin jälkeen paikallista seuran taloutta tuettiin Liegeois'n toimesta vielä joillain tuhansilla euroilla olutta juomalla. Oma seurueeni viipyi noin tunnin, ennen kuin edessä oli lähes kolmen tunnin automatka Utrechtiin ja paluu arkeen, joka ei noin sadan olutlitran pitkän viikonlopun jälkeen ollut täysin kivuton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti